28.6.07 Tuska Warm Up, Tavastia, Helsinki
Jumalauta! Se on sitten taas jokavuotisen hevihelvetin aika. Duunista päästyä käyn pudottamassa Nightlifeen Kallioon syssymmällä paikalle tulevan kiinteän PA:n paikoille korvaavaa läjää, eli hetki taas ihania laatikoita, joista Alankokin jo 90-luvulla lauleskeli. Illaksi ei ole mitään erikoisempaa hommaa, joten vanin keula kääntyy Tavastialle jossa vietetään lämminhenkistä perhejuhlaa. Lavalle meinaavat astua Viikatteen pojat ja Rautiaisen Timppa yhtyeineen. Kierona miehenä tuuppaan pakettiauton kylmästi Tavan eteen ja peruutan mahdollisimman kiinni V:n punakoneen keulaan kiinni. Kyllä tästä joku parkkipirkko hämääntyy ja luulee että auto olisi oikeasta syystäkin paikalla.
Sisällä alkaa taasen pitkällinen moikkausseremonia, Rautiasen miähiä ei olekaan tavannut pitkiin aikoihin. Kupposia kuumaa nautiskellaan ja vaihdetaan kuulumisia. Kun poikat aloittavat soundcheckinsa siirrymme Kaarlen kanssa Ilveksen puolelle yksille kylmille ja jupisemaan suomipunkin nykytilasta. Paikalle hiipuu myös Martikaisen Jarkko jota ei enää, maalaisherra kun on, kovin useasti tapaile. Seuraan liittyy myös tuo Suomen bändibussikuskien Triple H, Ahlgrenin Ile. Liiton mies jonka suhtautuminen bussissa nököttävien poppareiden sekoiluihin ja keulimisiin on jo muodostunut selkeäksi legendaksi. Mitäs yhteistä on popparilla ja rannekellolla? Ei sitten yhtään vitun mitään. Niinpä.
Rautiainen aloittaa keikkansa kymmenen kanttuuseen kuin varkain, ja kyllähän tämä taas toimii. Petosalmikin on palannut ruotuun ja kyllähän se on hienoa seurata jynktologian maisteria taas tosihommissa. Hittiä tulee toisen perään ja meinaa toimia. Ja rummuissa tietysti (lehtitietojen mukaan) Suomen persaukisin rumpali ja Sechuanin hyvä ihminen, Lammen Jussi, jonka groovea on aina kiva kuunnella. Keikan loppuun vielä allekirjoittanutkin huudetaan lavalle ja niinpäs taas pääsee vetämään vanhaa Lyijykomppania -hittiä Jaloviinamiestä. Ja heti kun riffi lähtee liikkeelle, tulee vanhasta muistista ihan selkeän krapulainen olo. Oli se melkoista rallia aikoinaan.
Viikate vetää perusvarman setin ja kyllähän se soundaa loistavalta kun on oikeat miehet puikoissa. Keikan jälkeen joristaan viel takahuonetiloissa hetki mukavia, ja sitten kohti kotia. Allekirjoittanutkin onnistuu kieltäytymään runsaista jatkobaarikyselyistä koska aamulla on taas oltava sorvin ääressä hyvissä ajoin. Pistäydytään vielä bassotaiteilija Ursinin kanssa yökahveella ja sitten kuulaa tyynyyn. Huomenna alkaa juoksu.
29.6.07 Tuska Open Air, Helsinki
Alkuperäinen plaani oli suorastaan loistava. Vapaata koko Tuskan ajan, ekaa kertaa monen vuoteen. Lauantai-iltana Ajattaran miksaus Nosturilla ja lisää biletystä. Ja kuinkas sitten kävikään? Piakkoin on varmaan yritettävä oppia sanomaan ei johonkin. Ensin aamulla duuniin, päivä melko hektistä kitaranmyyntiä ja tietokoneongelmien kanssa painiskelua, iltapäivällä kiireen vilkkaa Nightlifeen kasaamaan PA:ta pystyyn ja vireeseen. Sieltä Virgin Oiliin ratikalla, Hassinen soitteli aiemmin ja tarvitsi Blakelle kitarateknikkoa...en sanonut ei. Kassellaan nopeasti poikain vehkeet läpi, horistaan scheissea ja sitten kipikopi Kaisaniemen puistoa kohden. Passin saaminen kestää hetkisen parin väärinkäsityksen vuoksi tovin, no, onpahan aikaa notkua portilla ja moikkailla tuttuja. Onneksi veli Vesku, Ajattaran kitarataiteilija ja bänditoveri Blood Royalista jeesii selvittämisessä ja eipä aikaakaan kun istumme VIP -baarissa nauttimassa kylmiä lonkeroita. Ilta menee normihommissa, hengausta, tuhat ja neljä tuttua ympäri maailman moikattavana, perusmeno. Immortaliakin ennätetään jossain vaiheessa väijyä, mutta ei nyt oikein norjalainen nokisuus jaksa innostaa kirkkaassa ilta-auringossa. Fuck The Sun! sanoo Blashyrkhin mies ja me jatkamme vaeltelua. Ja pianhan tuo alkaa olla aika suunnata nokka kohti Virgin Oilia ja hommiin. Tai no...kevyttä kitarankantelua pikkupäissäänhän tämä enemmänkin on.
Vielä minuutti ennen Blaken lähtöä on kaikki loistavasti. Kaikki toimii, bändi on hyvällä tuulella....ja sitten tulee keikan aika. Kitarataiteilija Sami onnistuu ensimmäisellä kosketuksella polkaisemaan hienon multieffupaavonsa ns. pillun päreiksi ja rouhiminen loppuu siihen. Ei muuta kuin Korgista piuhaa irti ja taas mennään. Piuhaa vaihdellaan kyllä reiästä toiseen sitten pitkin keikkaa, ja kyllähän se siitä. Yleisö on pähkinöinä ja apinanpaskana, hyvältä soundaa ja kyllähän tää nyt on yksi niitä Suomen kovimpia liveakteja, ei kysyttävää? Keikan loppu saakin sitten hiukka traagisemman käänteen kun Veli Hassinen päättää lopettaa show'n kuperkeikkaan kitara kaulassa. Marshallin takaa ennätän näkemään kun tossu vilahtaa, ja seuraavassa hetkessä yltäpäältä veressä oleva Sami ojenteleekin kitaraa pois. Virityslapa tapasi otsan ja otsa oli heikompi...Onneksi ripeä henkilökunta saadaan paikalle pikaisesti, ja pää teipattua. Pahalta se kyllä näytti hetken aikaa. Noh, kamat pussiin ja muutamien jälkeisdrinkkien loputtua tossu horjahdellen yöbussille ja kotiin, koska huomennahan on...arvasitte oikein, normipäivä.
30.6.07 Tuska Open Air, Helsinki
Ja normipäivähän alkaa kahden aikaan iltapäivällä varsin vapisten ja jaffan voimalla. Tää on taas niin tätä. Noh, hetken selviytymisen jälkeen ratikkaan ja kohti Virgin Oilia. Talonmiehen hommia olisi tämä ilta, ja tykitystä sen verta kuin pää kestää. Ja sehän kestää. Iltapäivä menee totutusti PA:ta viritellessä, poppareita odotellessa, pizzaa ynnä lonkeroa nauttiessa ja äänenpaineen ja -laadun tarkituksissa. Aikataulu on rauhallinen, ja saadaankin soundtsekit valmiiksi ihan ihmisten ajoissa. Suurempia ongelmia ei löydy, Virginin läjähän kyllä toimii aina ihan kelvosti. Pienen monitorikierron etsintään menee hetki, mutta sieltä senkin saa napitettua hevokkoon. Ja sitten taas tossua alle ja puistoon scenettämään toviksi.
Tuttuja löytyykin taas, lonkeroita kumoillaan ja selkiä taputellaan. Isis toimii oikein mainiosti mutta ei se vaan tuommoinen tunnelmointi ole parhaimmillaan isolla festarilavalla suulberin paisteessa. Emperor onkin sitten sen verta nokista että iskäkin uskaltautuu yleisöön ja kyllähän se nyt jumalauta toimii kuin takkatikku stavekirkon nurkan alla. Aivan kuninkaallista menoa. Kiertuepoikani JP:n keralla otetaan tuikut ja hoilataan sitä Thuspakethenightspirittiä niin että ääni meinaa lähteä kokonaan. Rokrok. Empun lopetettua onkin sitten taas jo hoppu duunihommiin ja sit mentiin.
Virginiin ehtii jo ihan kelpo määrä porukkaa kun legendaarinen tähtähmitähähcorepoppoo Cause For Effect kapuaa lavalle ja raapii puolisen tuntia sen verta tanakkaa jatsia että yleisö ei toivu aivan heti. Enkä miekään. Äimänä jo siitä eka kerrasta joku vuosi takaperin kun Parta-Sami lahjoitti miulle näiden ekan lätyn perusteella "Jätkä tykkää tästä AIVAN varmasti"...ja näin kävi.
Sitten seuraa miulle tuntemattomampaa kauraa eli Domination Black. Aivan vitun hyvä. Perinnetietoista hevanderia hyvällä laulajalla ja hyvillä biiseillä. Toimii. Itsellä on alussa hiukka ongelmia vokaalien kuuluvuuden kanssa koska vaihtamaan lennossa hajonneen kompuran tilalle uuden. Ku ehän mie tajunnu et se siitä kompurasta oli kiinni. Mut kyl se sieltä löytyy. Hyvä meno.
Välillä olen itse jo siirtynyt valkovenäläiseen ja lavalle nousevat Göteborgin hullut eli MAN. Mukavia miehiä ja toimii livenä mut ei ihan miun kamaa. Ei missään nimessä huono. Vaan jykevä kuin mikä. Ja yleisökin tuntuu arvostavan. Ja panteraa tulee viel ylimääräisenä et pittikin saadaan aikaan. Wall of deathia ei kuitenkaan synny eli illan bodycount on vielkin pyöreä nolla. Metal.
Kun illan päämiehet eli Torture Killer kapuaa mutiloitujen haudasta framille, alkaa meno olla ns. katossa, ja Tonykin kantaa meikälle lonkeroita oikein jonossa. Voiton puolella ollaan ja kyllä tämmöinen visvaisempi dörtsi potkii kun sen oikein hyvin soittaa. Loisto bändi, vaikka Chris Brnes onkin vieläkin pussy. No, amerikan pelleä ei ilta kaipaa vaan suomen poikat tykittävät sen verta ankarastio et tähän on hyvä lopettaa. Ja aloittaa ite assii.
Ja asiahan aloitetaan takahuonetiloissa Talevan kanssa ns. jallun korkkauksella. Duunia on painettu ja oltu eli ny voi hiukka porottaa. Virginin sulkeutuessa parkkeeraamme hanurimme baarin ulkoportaille, mukana on koko MANin poppoo ja lukuisa joukko muuta sotaväkeä. Jatkothan tästä syntyy. Toverien luokse Töölöön useammalla taksilla, viinaa erinäisistä paikoista ja superdisko käyntiin. Jatkojen jatkot alkavat aamuyhdeksältä Pub Peten terassilla sen auettua, ja loppuvat kymmeneltä kun henkilökunta lopettaa meille tarjoilun. Tässä vaiheessa alkaa koti kutsua ja suuntaan kohti kotia ja unia. Ja illalla herätessä olo on sellainen ettei festareille jaksa lähteä. Mutta hyvät tuskat. Taas kerran. Ensi vuonna uusiksi jos saamme sinne asti elää.
torstai 19. heinäkuuta 2007
keskiviikko 18. heinäkuuta 2007
Välillä bassotaiteiluakin...
13.6.07 Soulgrind, On The Rocks, Helsinki
Elikkäs välillä hevinsoittoakin tarjolla. Harvassahan nämä on taas olleet, ja edessä siis allekirjoittaneen toinen julkinen esiintyminen Soulgrindin bassonvarressa. Ekahan oli keväällä Kajaanissa, josta ei sen enempää (mental note: Älä lupaudu ihan helpolla autokuskiksi paluumatkalle, kun kyydissä ovat nämä miehet ja varsinkin nainen) kerrottavaa ole. Rocks on aina ollut ihan kelpo paikka vetää, eikä paineita juurikaan ole, suurena vitutuksenaiheena ainoastaan se, että samaan aikaan vetää Tavastialla vanha suursuosikki Suicidal Tendencies, jonka olisi kernaasti käynyt väijymässä. Tämä tosiasia takaa myös sen ettei illasta ole muodostumassa mitään tajutonta yleisöennätysten rikontaa. Tsekkailut menevät asianmukaisesti pienen odottelun jälkeen, lämppäriltä lainassa oleva Trace Elliotin bassoläjä toimii odotusten vastaisesti aika kelvosti (en ole koskaan voinut sietää kyseisiä vehkeitä...kai vanhemmiten sitten nirsous katoaa...Ei sua valkata tai jiäpi ilman, kuten Kinnusen Terssi aina vakuuttaa). Tsekin jälkeen kotio lepuuttamaan (asiaa soittaa tsadissa) ja illemmalla takaisn paikanpäälle jossa jo lämppänä toimiva Passionworks koputteleekin stagella.
Nooh, en kuulu kohdeyleisöön tälle orkalle, toimii kyllä soitollisesti ja soundillisesti varsin hyvin, mutta ei minun musaa ollenkaan. En tiä, olisinko jo liian kaukana semmoisesta angstisesta taidekoulun tytöstä. Aiempaa kokemusta orkasta ei miulla ole nuottiakaan, mut ihan hyvin tää chattijuontaja vetää (minun mielestä, eriävistä mielipiteistä hiukka tuonnempana...), biisimatsku ei vaan toimi miu mau mukkaa.
Oma keikka menee tänään yhden oluen voimalla, aamulla on lähtö lomahommiin kohti Savoa ja virkeänä pitää olla ratissa. Ennen keikkaa naureskellaan Heikkisen kaa bäkkärillä että onhan ajat muuttuneet; Aikuiset ukot istuvat rokkiluolan savuttomalla backstagella juomassa jaffaa. Kaukana ovat vuosien takaiset juhlat kun alekirjoittanutkin nautti Wizzard -keikkojen yhteydessä sen yhden jallupullon jo lavajuomina. Vanhaksi tulloo.
Keikkahan toimii ihan mallikkaasti, kymmenen kertaa paremmin kuin nolo ensiveto viikkoja aiemmin. Treenaaminen aina välillä kannattaa. Iskäkin onnistuu soitamaan pääasiassa oikeaa biisiä melkein oikeista lokeroista. Ja taas kerran mainittakoon että kyllä tällä ryhmällä on vaan kiva vetää. Harvemmin saa paukuttaa bassoa asiallisemman rumpalin kuin Herra Agathonin kera....se on se yhteys. Keikassa ei siis valittamista, laulutaiteilija Azhemin on nauttinut sen verta lapsenhoitovapaastaan että välispiikeissä meinaa hetkittäin ajatus kadota mutta hommahan toimii kuitenkin. Yleisoäkin on saapunut paikalle enempi kuin se odotettu kolme, ja mukava ilta tästä muodostuu. Tunnin hikoilun jälkeen on aika kumartaa, hengähtää, roudata ja alkaa hiipua kotiin. Lähtiessä narikassa on käynnissä vielä kunnon perinteinen palautekeskustelu, kun nurkassa illalla roudaushenkilönä toiminut rockjumala Micko Hell kertoo elämän, esiintymisen ja laulutaiteen peruskysymyksiä Passionworksin pelokkaan oloiselle laulajalle kuuluvalla äänellä korvaan huutaen ja painottaen joka toista sanaa lampaanlavan kokoisella kädellä huitoen. Olennainen välittyy, sano. Itse suuntaan Schecter selässä yöbussille kuuntelemaan juoppojen huutoa ja parin ystävän innostunutta selitystä Suikkareiden keikan erinomaisuudesta....haistakaapa itte.
Bassopappa
Elikkäs välillä hevinsoittoakin tarjolla. Harvassahan nämä on taas olleet, ja edessä siis allekirjoittaneen toinen julkinen esiintyminen Soulgrindin bassonvarressa. Ekahan oli keväällä Kajaanissa, josta ei sen enempää (mental note: Älä lupaudu ihan helpolla autokuskiksi paluumatkalle, kun kyydissä ovat nämä miehet ja varsinkin nainen) kerrottavaa ole. Rocks on aina ollut ihan kelpo paikka vetää, eikä paineita juurikaan ole, suurena vitutuksenaiheena ainoastaan se, että samaan aikaan vetää Tavastialla vanha suursuosikki Suicidal Tendencies, jonka olisi kernaasti käynyt väijymässä. Tämä tosiasia takaa myös sen ettei illasta ole muodostumassa mitään tajutonta yleisöennätysten rikontaa. Tsekkailut menevät asianmukaisesti pienen odottelun jälkeen, lämppäriltä lainassa oleva Trace Elliotin bassoläjä toimii odotusten vastaisesti aika kelvosti (en ole koskaan voinut sietää kyseisiä vehkeitä...kai vanhemmiten sitten nirsous katoaa...Ei sua valkata tai jiäpi ilman, kuten Kinnusen Terssi aina vakuuttaa). Tsekin jälkeen kotio lepuuttamaan (asiaa soittaa tsadissa) ja illemmalla takaisn paikanpäälle jossa jo lämppänä toimiva Passionworks koputteleekin stagella.
Nooh, en kuulu kohdeyleisöön tälle orkalle, toimii kyllä soitollisesti ja soundillisesti varsin hyvin, mutta ei minun musaa ollenkaan. En tiä, olisinko jo liian kaukana semmoisesta angstisesta taidekoulun tytöstä. Aiempaa kokemusta orkasta ei miulla ole nuottiakaan, mut ihan hyvin tää chattijuontaja vetää (minun mielestä, eriävistä mielipiteistä hiukka tuonnempana...), biisimatsku ei vaan toimi miu mau mukkaa.
Oma keikka menee tänään yhden oluen voimalla, aamulla on lähtö lomahommiin kohti Savoa ja virkeänä pitää olla ratissa. Ennen keikkaa naureskellaan Heikkisen kaa bäkkärillä että onhan ajat muuttuneet; Aikuiset ukot istuvat rokkiluolan savuttomalla backstagella juomassa jaffaa. Kaukana ovat vuosien takaiset juhlat kun alekirjoittanutkin nautti Wizzard -keikkojen yhteydessä sen yhden jallupullon jo lavajuomina. Vanhaksi tulloo.
Keikkahan toimii ihan mallikkaasti, kymmenen kertaa paremmin kuin nolo ensiveto viikkoja aiemmin. Treenaaminen aina välillä kannattaa. Iskäkin onnistuu soitamaan pääasiassa oikeaa biisiä melkein oikeista lokeroista. Ja taas kerran mainittakoon että kyllä tällä ryhmällä on vaan kiva vetää. Harvemmin saa paukuttaa bassoa asiallisemman rumpalin kuin Herra Agathonin kera....se on se yhteys. Keikassa ei siis valittamista, laulutaiteilija Azhemin on nauttinut sen verta lapsenhoitovapaastaan että välispiikeissä meinaa hetkittäin ajatus kadota mutta hommahan toimii kuitenkin. Yleisoäkin on saapunut paikalle enempi kuin se odotettu kolme, ja mukava ilta tästä muodostuu. Tunnin hikoilun jälkeen on aika kumartaa, hengähtää, roudata ja alkaa hiipua kotiin. Lähtiessä narikassa on käynnissä vielä kunnon perinteinen palautekeskustelu, kun nurkassa illalla roudaushenkilönä toiminut rockjumala Micko Hell kertoo elämän, esiintymisen ja laulutaiteen peruskysymyksiä Passionworksin pelokkaan oloiselle laulajalle kuuluvalla äänellä korvaan huutaen ja painottaen joka toista sanaa lampaanlavan kokoisella kädellä huitoen. Olennainen välittyy, sano. Itse suuntaan Schecter selässä yöbussille kuuntelemaan juoppojen huutoa ja parin ystävän innostunutta selitystä Suikkareiden keikan erinomaisuudesta....haistakaapa itte.
Bassopappa
keskiviikko 4. heinäkuuta 2007
Viikate viuhuu poikki Suomen 8.-10.6.2007
PE 8.6.-07 ValtaRock, Harjavalta
Festivaalikesä alussa, more or less. Viikatteen matkaan kävi siis kutsu, Kapteeni ja Nippala olivat muilla teillä ja varamies numero 142 eli allekirjoittanut hätyytettiin pitkästä aikaa FOHi-hommiin. Kesäpäivä on kuin morsian kun hyppään junasta Lahdessa ja pakollisten kättelyjen, tervehdysten ja torvisoiton jälkeen nousen Punaiseen Paholaiseen (tuttu aiemmilta kesiltä mm. Apulautojen liikkuvana bordellona) ja aloitamme matkustuksen kohti Harjavaltaa ja Valtarockia. Kunnon ammattimiehenä olin ajatellut jättää hönöttelyt vähemmälle tällä kertaa. Pääsemme MELKEIN Hollolaan ennenkuin Kaarle asemoi kysymyksen: "Otatko yhden kylmän?", ja taas mennään. Matka sujuu rauhallisesti äärinokisen musiikin huutaessa, ja vanha luonnonlaki tuleekin taasen selväksi, mitä synkempi musiikki, sitä varmemmin sää pysyy aurinkoisena. Kerran yritän varovaisesti vaihtaa Dissectionin lomassa soineen Mana Manan hiukka punkimpaan ilmaisuun, mutta siitä ei säiden herra eikä Simeoni tykkää. Matkalla syödään vielä maailman hitainta pikaruokaa ennenkuin bussi kaartaa Harjavallan tapahtumahorisonttiin, ja toiminta alkaa...
Siis mikä toiminta? Koska aikaa on runsaasti, festivaaleilla on tässä vaiheessa enemmän järjestysmiehiä kuin yleisöä, catering ei ole paikalla ja sääkin tuntuu vaihtelevan, parkkeeraamme nurmikolle nauttimaan virvokkeita ja seuraamaan Kaarlen verbaliikkaa muutamaksi tunniksi. Illan aikana seuraan liittyvät puuttuvat lampaat, viimeisenä suomalaisen rock-kitaroinnin Öövini, Arwo. Riemua lisää myös illan päätähtösen Agneksen saapuminen paikalle, pääasiassa siksi että aidolin crewssä vaikuttaa vanha rintamatoveri, legendaarinen tirehtööri Ari "Sumi" Suomi. Terviiset vajhdetaan ja piakkoin päästäänkin hoitamaan illan tanssit aluilleen.
Tekniikka ei ole ollenkaan hassumpaa, asiallinen uudennäväkkä Crestin tiski ja varsin terveeltä (vielä tässä vaiheessa ja asemassa) sundaava PA. Ja Viikatteen kanssa on aina etupäässä helppoa, koska lavalta tulee niin bändin kuin monitoripäällikön puolesta ns. valmista tavaraa. Asiaa. Nopeahko linetsekki, tulee riittävällä paineella ja laadulla, bändikin tuntuu olevan tyytyväinen. Introa pyörimään ja alakulovaroitus on sitten annettu. Muutaman biisin ajan säätelyä ja ei valittamista. Kunnes hyppään miksutinteltasta pihalle ja astun PA -linjalta hiukkasen sivuun. Sitä on sitten sumputettu alapäät mystisesti niin, jotta kolme metriä linjalta sivussa botne katoaa täysin. Wiklundi iskee pintaan mutta tälle nyt ei sitten mitn voi. Keikka on joka tapauksessa loistava, kuten V:llä yleensä tapaavat olla. Ainoa ylläri tulee loppuvaiheessa, koska olen unohtanut täysin vilkaistakkaan Arwon taustalaulun kompuraa. Normaalisti mieshän pistää kauniisti ja korkealta, mutta intoutuu karjaisemaan tunnussanan AJAKAA!!! mikkiin sen verta lemmymäisellä voluumilla, ettei jää kalja-alueellakaan epäselväksi kellekään mitä pitäisi tehdä. Ennenkuin heitämme lusikan nurkkaan se on syytä painaa pohjaan sanoo Kaarle, ja me pojat tilaamme pullon jaloviinaa ja asbestihanskat ja poistumme Fakta Homman tunnarin soidessa takavasemmalle.
Keikkahien kuivuessa maistellaan parit lonkerot, tyhjennetään lava bussin täyttyessä ja ahdistellaan heinäseipäillä kauemmaksi paikallisia, jotka meinaavat liki väkisin raahata voipuneet muusikot yösaunaan mökille joka on "ihan tuossa pikku matkan päässä". Ne on ne pellavanväriset pulisongit kun villitsee naisen kuin nuorukaisenkin. Kiusauksille ei anna periksi kukaan vaan jo kotvasen kuluttua iloinen retkue nousee punaiseen autoon ja suunta nokan kohti Tampereen kaunista kaupunkia ja onnellista yöpymistä rauhallisessa Ilves -hotellissa. Kiitäessämme läpi kesäisen yön Turbonegron soidessa tekee ystävämme Jalo "Jalmari Finne" Viina kierrostaan pienen pöydän ympäri ja suunnitelma alkaa muotoutua: " Eiköhän kuitenkin ihan baarilla viel yhdet?" Houkutusta lisää se, että Tampereella juhlitaan Sauna Open Airia ja kaupunki lienee siis täynnä mitä erilaisimpia pitkätukkia, Tuonelan tienviittoja, roudaushenkilöitä ja muusikonretkuja. Kassit lentävät pikavauhtia huoneisiin ja juoksuaskel kiidättää allekirjoittaneen, Kaarlen ja Simeonin kohti mansehevin mekkaa, Inferno-baaria, jossa tuntuu liki kotoisalta, koskapa joka toinen tuttu Helsingin päästä on löytänyt tiensä samaan ravintolaan. Sitäpaitsi baaritiskin takana juoppoja palvelevat miehet parhaasta päästä, Turmion Kätilöissäkin pahennusta aiheuttava Spekkeli ja aikoinaan Diablossa rummuttanut Mr. Kemppainen. Loppuilta meneekin erinäisiä värillisiä drinkkejä (suosittelemme lakumaitoa eli valkovenäläistä johon on terästykseksi huitaistu salmari sekaan) kaadellessa ja sekavia sopotellessa. Aamuyöllä vaihdetaan vielä sekunti kuulumisia hotellin ovella tuttujen kera, jonka jälkeen aurinko nousee, Papa laskee.
9.-10.6.07 East Rock Biker Meeting, Polvijärvi
Aamukin valkenee kirkkaana, pahanmakuisena ja aivan liian pian. Allekirjoittaneen vielä selvitellessä ajatuksiaan punkan pohjalla, suuntaa toveri Kaarle jo kohti levykauppoja. Mistä tällä miehellä riittää energiaa oikein? Klo 11 liikahtavat pyörät Hatanpään Valtatiellä ja matka kohti itäisen Suomen ihmemaata alkaa. Tiskijukkana toimii Herra K, ja matkahan meneekin suotuisasti pelkästään Motörheadin No Sleepin ja Slayerin tuplaliven parissa. Välillä nautitaan jäätelöä ja lonkeroita, keskustellaan henkevästi elämästä ja musiikista (vieläpä kovalla ja rötisevällä äänellä) ja poltellaan tupakkia erilaisilla bussipysäkeillä. Matka itään tuntuu kestävän liki ikuisuuden, mutta etenee sateiseksi muuttuvan maan läpi sujakasti.
Illansuussa saavutaan viimein Polvijärven Huhmareeseen, parkkeerataan bussi ja nautitaan heti vallan mahdoton päivällinen. Roudaus hoituu näpäkästi mönkkäreillä parkkialueelta pienelle mutta viehättävälle takaisalueelle, ja sitten taas odotellaan. Keli voisi olla parempi mutta tunnelma on lämmin, ollaan sentään Savo-Karjalassa ja festareille on buukattu pelkästään mukavien ihmisten orkestereita. Kuulumisia vaihdellaan Blaken, Subbareiden ja allekirjoittaneen aseveljien, Tohmajärven Duncesin kanssa rennoissa tunnelmissa. Hyvä boogie.
Iloa lisää se tosiseikka, että festivaalin tekniikan lapsenvahtina toimii legendaarinen Jojensuun Kuronen, mualiman mukavin äänimies. Kun Kurppa on paikalla ei tartte miettiä toimiiko vai ei. Toimii aina. Jo Duncesin keikan aikana huomataan että soundi on kohdillaan eikä kysyttävää jää. Ja bändihän on perkele loistava, kunhan vaan poikat saisivat kunnon kustantajan alle niin kohta on keskieuroopan lavoilla tunkua. Blake jurmuuttaa oman settinsä läpi sellaisella raivolla ettei taida jäädä myöskään kellekään seliteltävää. Yleisöä saisi olla enempi, mutta kyllä täällä viihtyy. Sitten aletaankin taas hieromaan V:tä esiintymiskuosiin rauhallisella mutta ripeällä tahdilla. Nopiasti linjat läpi ja eikun Haaskalinnut saalistamaan. Sundi asettuu kohdalleen aikas nopeasti, mutta mikäs on vääntäessä kun orkesteri soundaa lähtötilanteessa jo näin asialliselta. Keikka on taas mahtavuutta ja Kallen välisuplikointi muokkautuu kevyesti festivaalin HD -painotteisuuden takia:" Ja seuraava kappale ei tarkoita että ketään pitäisi syrjiä ja tai jättää pois, vaikka sen nimi onkin Ei Enkeleitä"...Paikalla olleet tanskalaiset Helvetinperkeleet eivät onneksi humalatilaltaan ymmärrä Kymenlaakson pojan jaarittelua. Pian on taas asbestihanskat edessä ja V laskeutuu lauteilta.
Pojat alkavat tehdä pikaista lähtöä, mutta allekirjoittanut huomaa mielenkiintoisen dilemman; A) bussi menee Kouvolaan, josta pitäisi itse vielä päästä Helsinkiin. B) Suomen yöllinen julkinen liikenne on perseestä. Onneksi pikainen tiedustelu takaa Papalle paikan herrojen Sub Urban Triben linjurissa ihan kotiovelle saakka. Tosin hiukka myöhemmin. Noh, jääpähän aikaa hengailuun. Lausun jäähyväiset V:n porukalle, ja pojat suuntavat Kutterin nenän kohti etelää. Itse siirryn tarkkailemaan Subbareiden keikkaa. Toimii. Ja sitten onkin aika hilpaista klubin puolelle, jossa piakkoin aloittelee vanha suosikkiorkkani Melrose. Ja jumankeka että lähteekin. Tarjolla on siis parasta rokkia, hyviä juomia, runsaasti loistoseuraa eli setit suht kunnossa. Bussi liikahtaa vasta puolen viiden aikaan aamulla joten aika hyvässä ehditään olla. Heti lähdön jälkeen kaikki nukkuvat ja allekirjoittanut ottaa vastuulleen bussikuskin hereilläpitämisen eli häiritsemisen huonoilla jutuilla. Suomen läpi tullaan aikas rennoissa meiningeissä ja kun bussi laskee väsyneen miehen kotiovelle (kiitos suuri, pojat!) yhden aikaan sunnuntai-iltapäivänä, alkaa olla ukko valmista kamaa nukkumaan. Siispä suihkun kautta uneen ja koht uusia seikkailuja. Iso kiitos mukana olleille, ja anteeksi kaikki.
Väsypappa
Festivaalikesä alussa, more or less. Viikatteen matkaan kävi siis kutsu, Kapteeni ja Nippala olivat muilla teillä ja varamies numero 142 eli allekirjoittanut hätyytettiin pitkästä aikaa FOHi-hommiin. Kesäpäivä on kuin morsian kun hyppään junasta Lahdessa ja pakollisten kättelyjen, tervehdysten ja torvisoiton jälkeen nousen Punaiseen Paholaiseen (tuttu aiemmilta kesiltä mm. Apulautojen liikkuvana bordellona) ja aloitamme matkustuksen kohti Harjavaltaa ja Valtarockia. Kunnon ammattimiehenä olin ajatellut jättää hönöttelyt vähemmälle tällä kertaa. Pääsemme MELKEIN Hollolaan ennenkuin Kaarle asemoi kysymyksen: "Otatko yhden kylmän?", ja taas mennään. Matka sujuu rauhallisesti äärinokisen musiikin huutaessa, ja vanha luonnonlaki tuleekin taasen selväksi, mitä synkempi musiikki, sitä varmemmin sää pysyy aurinkoisena. Kerran yritän varovaisesti vaihtaa Dissectionin lomassa soineen Mana Manan hiukka punkimpaan ilmaisuun, mutta siitä ei säiden herra eikä Simeoni tykkää. Matkalla syödään vielä maailman hitainta pikaruokaa ennenkuin bussi kaartaa Harjavallan tapahtumahorisonttiin, ja toiminta alkaa...
Siis mikä toiminta? Koska aikaa on runsaasti, festivaaleilla on tässä vaiheessa enemmän järjestysmiehiä kuin yleisöä, catering ei ole paikalla ja sääkin tuntuu vaihtelevan, parkkeeraamme nurmikolle nauttimaan virvokkeita ja seuraamaan Kaarlen verbaliikkaa muutamaksi tunniksi. Illan aikana seuraan liittyvät puuttuvat lampaat, viimeisenä suomalaisen rock-kitaroinnin Öövini, Arwo. Riemua lisää myös illan päätähtösen Agneksen saapuminen paikalle, pääasiassa siksi että aidolin crewssä vaikuttaa vanha rintamatoveri, legendaarinen tirehtööri Ari "Sumi" Suomi. Terviiset vajhdetaan ja piakkoin päästäänkin hoitamaan illan tanssit aluilleen.
Tekniikka ei ole ollenkaan hassumpaa, asiallinen uudennäväkkä Crestin tiski ja varsin terveeltä (vielä tässä vaiheessa ja asemassa) sundaava PA. Ja Viikatteen kanssa on aina etupäässä helppoa, koska lavalta tulee niin bändin kuin monitoripäällikön puolesta ns. valmista tavaraa. Asiaa. Nopeahko linetsekki, tulee riittävällä paineella ja laadulla, bändikin tuntuu olevan tyytyväinen. Introa pyörimään ja alakulovaroitus on sitten annettu. Muutaman biisin ajan säätelyä ja ei valittamista. Kunnes hyppään miksutinteltasta pihalle ja astun PA -linjalta hiukkasen sivuun. Sitä on sitten sumputettu alapäät mystisesti niin, jotta kolme metriä linjalta sivussa botne katoaa täysin. Wiklundi iskee pintaan mutta tälle nyt ei sitten mitn voi. Keikka on joka tapauksessa loistava, kuten V:llä yleensä tapaavat olla. Ainoa ylläri tulee loppuvaiheessa, koska olen unohtanut täysin vilkaistakkaan Arwon taustalaulun kompuraa. Normaalisti mieshän pistää kauniisti ja korkealta, mutta intoutuu karjaisemaan tunnussanan AJAKAA!!! mikkiin sen verta lemmymäisellä voluumilla, ettei jää kalja-alueellakaan epäselväksi kellekään mitä pitäisi tehdä. Ennenkuin heitämme lusikan nurkkaan se on syytä painaa pohjaan sanoo Kaarle, ja me pojat tilaamme pullon jaloviinaa ja asbestihanskat ja poistumme Fakta Homman tunnarin soidessa takavasemmalle.
Keikkahien kuivuessa maistellaan parit lonkerot, tyhjennetään lava bussin täyttyessä ja ahdistellaan heinäseipäillä kauemmaksi paikallisia, jotka meinaavat liki väkisin raahata voipuneet muusikot yösaunaan mökille joka on "ihan tuossa pikku matkan päässä". Ne on ne pellavanväriset pulisongit kun villitsee naisen kuin nuorukaisenkin. Kiusauksille ei anna periksi kukaan vaan jo kotvasen kuluttua iloinen retkue nousee punaiseen autoon ja suunta nokan kohti Tampereen kaunista kaupunkia ja onnellista yöpymistä rauhallisessa Ilves -hotellissa. Kiitäessämme läpi kesäisen yön Turbonegron soidessa tekee ystävämme Jalo "Jalmari Finne" Viina kierrostaan pienen pöydän ympäri ja suunnitelma alkaa muotoutua: " Eiköhän kuitenkin ihan baarilla viel yhdet?" Houkutusta lisää se, että Tampereella juhlitaan Sauna Open Airia ja kaupunki lienee siis täynnä mitä erilaisimpia pitkätukkia, Tuonelan tienviittoja, roudaushenkilöitä ja muusikonretkuja. Kassit lentävät pikavauhtia huoneisiin ja juoksuaskel kiidättää allekirjoittaneen, Kaarlen ja Simeonin kohti mansehevin mekkaa, Inferno-baaria, jossa tuntuu liki kotoisalta, koskapa joka toinen tuttu Helsingin päästä on löytänyt tiensä samaan ravintolaan. Sitäpaitsi baaritiskin takana juoppoja palvelevat miehet parhaasta päästä, Turmion Kätilöissäkin pahennusta aiheuttava Spekkeli ja aikoinaan Diablossa rummuttanut Mr. Kemppainen. Loppuilta meneekin erinäisiä värillisiä drinkkejä (suosittelemme lakumaitoa eli valkovenäläistä johon on terästykseksi huitaistu salmari sekaan) kaadellessa ja sekavia sopotellessa. Aamuyöllä vaihdetaan vielä sekunti kuulumisia hotellin ovella tuttujen kera, jonka jälkeen aurinko nousee, Papa laskee.
9.-10.6.07 East Rock Biker Meeting, Polvijärvi
Aamukin valkenee kirkkaana, pahanmakuisena ja aivan liian pian. Allekirjoittaneen vielä selvitellessä ajatuksiaan punkan pohjalla, suuntaa toveri Kaarle jo kohti levykauppoja. Mistä tällä miehellä riittää energiaa oikein? Klo 11 liikahtavat pyörät Hatanpään Valtatiellä ja matka kohti itäisen Suomen ihmemaata alkaa. Tiskijukkana toimii Herra K, ja matkahan meneekin suotuisasti pelkästään Motörheadin No Sleepin ja Slayerin tuplaliven parissa. Välillä nautitaan jäätelöä ja lonkeroita, keskustellaan henkevästi elämästä ja musiikista (vieläpä kovalla ja rötisevällä äänellä) ja poltellaan tupakkia erilaisilla bussipysäkeillä. Matka itään tuntuu kestävän liki ikuisuuden, mutta etenee sateiseksi muuttuvan maan läpi sujakasti.
Illansuussa saavutaan viimein Polvijärven Huhmareeseen, parkkeerataan bussi ja nautitaan heti vallan mahdoton päivällinen. Roudaus hoituu näpäkästi mönkkäreillä parkkialueelta pienelle mutta viehättävälle takaisalueelle, ja sitten taas odotellaan. Keli voisi olla parempi mutta tunnelma on lämmin, ollaan sentään Savo-Karjalassa ja festareille on buukattu pelkästään mukavien ihmisten orkestereita. Kuulumisia vaihdellaan Blaken, Subbareiden ja allekirjoittaneen aseveljien, Tohmajärven Duncesin kanssa rennoissa tunnelmissa. Hyvä boogie.
Iloa lisää se tosiseikka, että festivaalin tekniikan lapsenvahtina toimii legendaarinen Jojensuun Kuronen, mualiman mukavin äänimies. Kun Kurppa on paikalla ei tartte miettiä toimiiko vai ei. Toimii aina. Jo Duncesin keikan aikana huomataan että soundi on kohdillaan eikä kysyttävää jää. Ja bändihän on perkele loistava, kunhan vaan poikat saisivat kunnon kustantajan alle niin kohta on keskieuroopan lavoilla tunkua. Blake jurmuuttaa oman settinsä läpi sellaisella raivolla ettei taida jäädä myöskään kellekään seliteltävää. Yleisöä saisi olla enempi, mutta kyllä täällä viihtyy. Sitten aletaankin taas hieromaan V:tä esiintymiskuosiin rauhallisella mutta ripeällä tahdilla. Nopiasti linjat läpi ja eikun Haaskalinnut saalistamaan. Sundi asettuu kohdalleen aikas nopeasti, mutta mikäs on vääntäessä kun orkesteri soundaa lähtötilanteessa jo näin asialliselta. Keikka on taas mahtavuutta ja Kallen välisuplikointi muokkautuu kevyesti festivaalin HD -painotteisuuden takia:" Ja seuraava kappale ei tarkoita että ketään pitäisi syrjiä ja tai jättää pois, vaikka sen nimi onkin Ei Enkeleitä"...Paikalla olleet tanskalaiset Helvetinperkeleet eivät onneksi humalatilaltaan ymmärrä Kymenlaakson pojan jaarittelua. Pian on taas asbestihanskat edessä ja V laskeutuu lauteilta.
Pojat alkavat tehdä pikaista lähtöä, mutta allekirjoittanut huomaa mielenkiintoisen dilemman; A) bussi menee Kouvolaan, josta pitäisi itse vielä päästä Helsinkiin. B) Suomen yöllinen julkinen liikenne on perseestä. Onneksi pikainen tiedustelu takaa Papalle paikan herrojen Sub Urban Triben linjurissa ihan kotiovelle saakka. Tosin hiukka myöhemmin. Noh, jääpähän aikaa hengailuun. Lausun jäähyväiset V:n porukalle, ja pojat suuntavat Kutterin nenän kohti etelää. Itse siirryn tarkkailemaan Subbareiden keikkaa. Toimii. Ja sitten onkin aika hilpaista klubin puolelle, jossa piakkoin aloittelee vanha suosikkiorkkani Melrose. Ja jumankeka että lähteekin. Tarjolla on siis parasta rokkia, hyviä juomia, runsaasti loistoseuraa eli setit suht kunnossa. Bussi liikahtaa vasta puolen viiden aikaan aamulla joten aika hyvässä ehditään olla. Heti lähdön jälkeen kaikki nukkuvat ja allekirjoittanut ottaa vastuulleen bussikuskin hereilläpitämisen eli häiritsemisen huonoilla jutuilla. Suomen läpi tullaan aikas rennoissa meiningeissä ja kun bussi laskee väsyneen miehen kotiovelle (kiitos suuri, pojat!) yhden aikaan sunnuntai-iltapäivänä, alkaa olla ukko valmista kamaa nukkumaan. Siispä suihkun kautta uneen ja koht uusia seikkailuja. Iso kiitos mukana olleille, ja anteeksi kaikki.
Väsypappa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
